Jumala oli luvannut Aabrahamille, Jaakobin isoisälle, että hänen jälkeläisistään polveutuisi suuri kansa. Aabrahamin vaimo Saara oli kuten miehensäkin jo hyvin vanhoja, joten ei ihme, että Aabrahamin saama lupaus nauratti Saaraa. Kävi kuitenkin niin, että he saivat kuin saivatkin pojan Iisakin. Aabrahamia alkoi murehduttamaan Saaran jo kuoltua, miten kävisi Herran hänelle antaman lupauksen kanssa kun poika ei meinaa löytää itselleen sopivaa vaimoa. Jumalan johdatuksella Aabrahamin palvelija löysi sopivan neitosen, Rebekan, Iisakille vaimoksi. Heille syntyi kaksospojat, esikoisena syntyi Eesau ja heti perään kantapäästä kiinnipitävä pikkuveli, joka sai nimekseen Jaakob.
Eesau oli esikoisena oikeutettu saamaan suurimman osan perinnöstä ja velvollisuuden jatkaa sukua ja huolehtia siitä. Poikien äiti, Rebekka, halusi jostain syystä kuitenkin, että nuoremmasta, heiveröisemmästä kotona nyhjöttävästä velimiehestä tulisi suvun jatkaja, mutta hän tarvitsisi siihen isä Iisakin siunauksen ja siksi hän puuttui tilanteeseen ripein ja määrätietoisin ottein. Isä siunasikin sitten Jaakobin, luullen tämän olevan Eesau.
Jaakob joutui pakenemaan kotoaan kun hänen veljelleen kävi selville minkälaisen juonen kautta nuorempi veli oli saanut esikoiselle kuuluneen siunauksen. Ja niin alkoi piinaava pakomatka äidin sukulaisten luokse. Vuodet vierivät ja heiveröisestä nuorukaisesta kasvoi periksi antamaton, voimakas, suuren omaisuuden haltija ja perhekunnan päämies.
Jumala oli käskenyt Jaakobia lähtemään takaisin isänsä kotimaahan. Paluu edellyttäisi kuitenkin sovintoa veljen kanssa. Hän teki suunnitelmia sen varalle, että veli oikeutetusti olisi vielä vihainen hänelle ja siksi hän jakoi porukan kahtia ja yritti lahjoja tarjoamalla lepyttää veljeään.
Jaakobin ongelma oli se, että hän tiesi toimineensa petollisesti, mutta hän ei voinut enää pyytää isäänsä kumoamaan siunausta, eikä se tuskin olisi ollut edes mahdollistakaan, vaikka isä olisi vielä elossa. Toisaalta hän mietti miten hän voisi hyvittää tämän siunauksen riistämisen veljelleen. Oman henkensä hän olisi varmaan jopa saattanut uhratakin, mutta omat pojatkin joutuisivat myös luopumaan hengestään, ja se oli liikaa parkkiintuneelle Jaakobillekin. Pojat olivat aivan viattomia tähän kaikkeen.
Tuollaiset raskaat ajatukset varmaan vaikuttivat kaikkeen hänen tekemiseensä. Ei siis ihme, että hän huomattuaan joutuneensa painiin Jumalan kanssa, ei tahtonut päästää häntä käsistään ennen kuin olisi saanut siunauksen, vaikka Jumala oli itse häntä lähestynyt unessa ja luvannut hänelle samat asiat kuin isoisälle Aabrahamille.
Meidän kannattaa huomata tästä kertomuksesta se, että vaikka me ihmiset tunnumme tekevämme asioita väärin perustein, ne saattavat kuitenkin koitua meidän parhaaksemme ja Jumalan nimen kirkastamiseksi ja hänen tahtonsa toteutumiseksi. Sen sijaan, että Jaakob olisi jatkanut pakoansa, Jumala käänsi hänen katseensa kotiin päin. Ja kun hän oli jo valmistautumassa omaan kuolemaansa veljensä kohtaamisen seurauksena, saamme huomata, että Jumala oli valmistellut myös Eesauta ja hänen suhtautumista omaan veljeensä. Ja kun Jaakob ei nähnyt enää mitään parempaa vaihtoehtoa tuli Jumala itse hänelle ”painikaveriksi”.
Tätä kannattaa pohtia; ehkä ne tilanteet, jossa me ”painiskelemme”, ovat sitä varten, että voisimme pyytää Jumalaa puuttumaan asioiden kulkuun, pyytää Häneltä siunaus.