Kun olin nuori, kokemiani asioita oli vielä vähän, eikä ollut vertailukohtia, asiat olivat myös tuoreita, joten aika ei ollut vielä kypsä niiden syvälliseen tarkasteluun. Kiire oli kova myös ns. ruuhkavuosina, jolloin oma perheeni oli nuori ja lapsemme kasvoivat hurjaa vauhtia. Ei ollut aikaa katsella mennyttä elämää. Nyt on toisin, moni tehty päätös vaivaa mieltä, olisiko silloin pitänyt harkita asioita vielä perusteellisemmin.
Kristittynä olen kuullut ja lukenut lukemattomia kertoja sen, että meidän tulee turvata Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Olen rukoillut monien asioiden puolesta ja lausunut vielä päätteeksi, että tapahtuisi Isän tahto. Luovunko minä nyt toivosta kun aikaa on kulunut, eikä kaikkiin rukouksiin ole tullut vastausta? Voinko edelleen jatkaa turvallisin mielin sekä omaa elämääni, että rukoilemista, siitäkin huolimatta, että en olen enää nuori enkä “ymmärtämätön”?
Viime vuosina minua on kovasti lohduttanut ajatus, että Jumala on kuullut minun rukoukseni, erityisesti sen loppuosan. Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen myös, että kun Jumala vastaa, niin hän ei tee sitä suurieleisesti. Hänen ei tarvitse todistaa olemassaoloaan eikä kaikkivaltiuttaan. Hän tietää ja näkee minut hyvin heikkona ja hauraana, joten hänen on hellävaroen annettava tarvitsemani asiat, jopa hyvin huomaamattomasti, arkipäiväisesti. Ehkäpä voisin lisätä rukouksiini vielä yhden tai kaksi sanaa: kiitos ja kiitos paljon!
Herra, kuule meidän huokauksemme. Siunaa, Herra armias alkava uusi vuosi. Aamen ja kiitos!